mnermes Kaikenlaista kustantamisesta ja maailmasta

Vaietut kirjat ja asiat

  • Suomalaista avointa hallintoa.
    Suomalaista avointa hallintoa.

Suomessa on tapana kehuskella maamme sananvapaudella. Tosiasiassa esimerkiksi suomettumisen ai­kakaudella ei julkaistu ilmapiiriin sopimattomia kirjoja, kuten Solženitsynin Vankileirien saaristo, joka julkaistiin 1970-luvulla suomeksi Ruotsissa.

 

Nykyisin kirjoja kyllä julkaistaan, mutta ne vaietaan, vaikka sisältäisivät yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita. Aikoinaan Pentti Sainion Operaatio Ahtisaari (Art House 1993) ja Harkimoiden Hattutemppu (Pennmedia 1999) pimitettiin ja vaiettiin. Harkimoiden hattutemppu myös vedettiin tiettävästi Rauta­kirjan toimitusjohtajan (Sanoman, Harkimon bisneskumppanin) painostuksesta kirjakaupoista. YLE:n Ajankohtaisen Kakkosen juttu aiheesta hyllytettiin. Sainio­ta ei ole haastettu oikeuteen väärien tietojen levittämisestä tai kunnialoukkauksesta Harkimoiden hat­tutempun eikä uudemman, Kummolan Kääntö­piirin (Into 2014) tiimoilta. Sen sijaan Kalervo Kummo­la ja Jääkiekkoliitto yrittivät sananvapauden hengessä estää Innon kustantaman kirjan julkaisemisen. Hjallis Harkimo puolestaan totesi Sanoman Hesarissa 19.12.2013, että Sainion kirja edellinen kirja, Harkimoiden Hattutemppu on täyttä puppua, mitä ilmeisesti Hjalliksen mukaan osoituksena oli se, etteivät kirja­kaupat ottaneet sitä myyntiin (hah!). Helsin­gin Sanomien urheilutoimittajan Tero Hakolan mukaan yh­tenä syynä oli pelko oikeudellisesta seuraa­muksista (http://www.hs.fi/urheilu/a1387424625791). Tie­doksi vaan Hesarin toimittajalle: kirjasta vas­taavat juridisesti vain ja ainoastaan kustantaja ja (toissijai­sesti) kirjailija. Kirjakaupalla ei ole mitään ju­ridista vastuuta teosten sisällöstä.

 

Antti Tuurin yhdistyneen Saksan ilmapiiriä ja DDR:n omaisuudenryöstöorganisaation, Treuhandin toi­mintaa ruotiva Neljännen valtakunnan vieraana: matkoja Saksaan 1992-95 (Otava 1995) ja Esko Sep­päsen timantinkova talousanalyysi Punapääoman romahdus (WSOY 1995) ammuttiin alas Suomen Pradvassa eli Helsingin Sanomissa tuttujen ja turvallisten ns. asiantuntijakriitikoiden voimin. Haavikon, Pietiläisen ja Keskisen 1990-luvun tiukat talousanalyysikirjat pääosin vaiettiin tai sitten teilattiin liki lukematta. Edesmennyt kirjailija Paavo Haavikko päättikin jossain vaiheessa lopettaa Helsingin Sanomien tilaami­sen, koska päivittäinen propaganda ei ole vain turhaa, vaan myös vaarallista mielenterveydelle.

 

Yhteistä kaikille yllä mainituille kirjoille on, että niitä on hyvin harva kirjasto hankkinut kokoelmiinsa, joten vaientaminen on ollut tehokasta. Kustantajana olen törmännyt myös siihen, että toimittaja, joka ensin on kovin innostunut kirjasta ja kirjailijasta, päättääkin jättää koko jutun kirjoittamatta, jos kirjailija ei puhukaan sellaisia tarinoita, joita toimittaja oli etukäteen toivonut. Tutkivana toimittajana olen havainnut, että jos iskee poliittisen ja taloudellisen eliitin kannalta todella ikäviin asioihin, niin ne aivan varmasti vaietaan sekä valtamediassa että poliittisessa keskustelussa. Itse asiassa syvä hiljaisuus on yleensä merkki siitä, että on löytänyt jotain olennaista suomalaisesta yhteiskunnasta ja vallankäytöstä.

 

Kun 1990-luvun loppupuolella yhdessä taloustoimittaja Seppo Konttisen kanssa saimme käsiimme asia­kirjoja, joista kävi ilmi, että pankkikriisin aikoihin oli olemassa kaksi SYP-nimistä pankkia, eri rekiste­rinumeroilla, eikä edes valtionvarainministeri Iiro Viinanen tiennyt mille SYP-pankille niitä pankkitu­kimiljardeja (markkoja) juoksutettiin ja kerroimme kaiken tämän Radio Yle 1:n Talousykkösessä, niin seu­rauksena oli syvä hiljaisuus. Kun Seppo Konttinen toisti asian kirjallisesti Salainen pankkituki. Kuinka velallista kyykytettiin (Tammi 2008) -teoksessaan, seurauksena oli edelleenkin täydellinen vaike­neminen. Miksi valtamediaa ja poliitikkoja ei kiinnosta mahdollinen törkeä avustuspetos?

 

Nyt kun eduskuntavaalit ovat ovella, luulisi mediaa kiinnostavan se, miten Suomessa lakeja oikeasti tehtaillaan. Seppo Konttisen uusin kirja Lakien synty (Siltala 2014) kertoo karua kieltä siitä, miten kon­sultti- ja lobbausorganisaatiot sekä ns. hyvä kolmikanta eli korporatiiviset työmarkkinajärjestöt ovat kaapanneet lainsäädäntövallan valmistelemalla lait salassa, pienen poliittisen sisäpiirin kanssa riip­pumattomien ministeriön virkamiesten sijaan, avoimesti demokratian pelisääntöjen mukaan. Erityisen selkeästi eläke- ja sosiaalilainsäädännön laadinta on annettu ulkoparlamentaarisille voimille, työeläke­veljille EK:ssa, SAK:ssa, STTK:ssa ja AKAVA:ssa sekä itse eläkeyhtiöissä. Aivan oman proble­matiikkansa on koko työeläkejärjestelmän perustuslain vastaisuus, joka edustanee eduskunnasta lähte­vän kansanedustaja Osmo Soininvaaran (vihr.) mukaan sitä hyvää menettelyä, jossa perustuslaki ja perusoikeudet eivät haittaa ”järkevää toimintaa”. Lakien synty on vaiettu kirja, koska taloudellisen ja poliittisen eliitin kannalta hyvää käytäntöä, jossa hyvät veljet ratkaisevat Suomen lainsäädännön jo jopa ennen eduskun­tavaaleja, ei ole syytä muuttaa, sillä jos kansa pääsisi oikeasti päättämään, niin lopputuloksesta ei voitaisi olla varmoja.

 

Sananvapautta ja kansalaisten viestinnällisiä oikeuksia ei ole vain se, että julkaistaan kirjoja sekä artikkeleita, radio- ja televisio-ohjelmia. Sananvapautta ja demokratiaa on se, että yhteiskunnalliseen keskusteluun – kansalaisten arvioitaviksi – nostetaan tärkeitä kysymyksiä. Suomessa näyttää olevan äärimmäisen vaikeaa avoimesti debatoida olennaisista demokratiaan, vallankäyttöön ja kansalaisten oikeuksiin liittyvistä asioista. Tässä suhteessa edustamme pohjoismaisesta keskustelukulttuurista poikkeavaa slaavilaista, epädemokraattista perinnettä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kummolan kirja on ollut sähköisenä kirjastosta saatavissa. Meillä se luettiinkin.